Minä en ollut yksi niistä onnekkaista.
Sisällä pauhuaa. Niin paljon on tapahtunut.
Kun näen kadulla raskaana olevan naisen, mua huimaa ja ottaa mahanpohjasta.

Samana päivänä, kun mummu toi tuliaisia ulkomailta mulle ja pikkuiselle, tapahtui kauhein. Oli särkenyt lantionseutua ja alaselkää aamusta asti, vuotoa oli tullut aavistuksen. Soitin Kipalle ja yritin valmistautua siihen, että lääkärin suusta pulppuaisivat kamalat sanat. Mentiin yhdessä lääkäriin. Voi luoja, se oli kamalaa. Ei siitä enempää.

Kipa tuli mun luo parin päivän päästä, yöksi. Juteltiin, juotiin viiniä ja syötiin Kipan tuomaa ruokaa. Poltin askin tupakkaa, juotiin kaksi pulloa viiniä ja pullo glögiä. Makasin lattialla Kipan kainalossa ja itkin. Kipa silitti. Rakastan Kipaa ja rakastan masukkia. Kuvittelen sen olevan mahassa vieläkin. Kasvavan. Nyt se olisi rv 28+6. Maha olis kai iso. Voisin hymyillä ja plla kaunis, vaikkakin väsynyt. Raskaana olevat naiset hehkuvat, vaikka sisällä pauhuaa. Pelottaa, ahdistaa. Puhuminen ammattilaiselle vaan vaikeuttaa asiaa. Kai tää kohta hälvenee. Tai sitten ei koskaan.

Syitä tähän saattaa lääkärin mukaan olla kohtuni muoto ja se, että minulla olisi 2 siskoa, mutta äitini sai keskenmenot. Ei, ei saanut. Vaan joutui kohtaamaan keskenmenot.

Nyt intohimoni elämään hiipuu, mutta toiveissani on vieläkin pieni käärö sänkyni vieressä, herättämässä minut öisin. Kantaisin sylikummin luokse ristiäisissä, voisin laulaa hänelle, imettäisin, opettaisin istumaan, kävelemään, lukemaan. Veisin ensimmäisenä päivänä eskariin ja kävelisin käsi kädessä. Ostaisin ensimmäisen koulurepun, pyörän ja ottaisin vastaan tulevaisuudenhaaveet. Äiti, tahdon olla prinsessa tai palomies. Hyvänyönhalit ja iltasadut. Äiti, onko enkeleitä olemassa? Äiti, miksei mun isi asu meidän luona? Kuuntelisin murrosiän naurut ja raivarit. Pystyisin kohtaamaan koulutussuunnitelmat, lävistykset ja tatuoinnit aikanaan. Konfirmaatio, poika- tai tyttöystävä, ystävät. Itkua, naurua, surua, iloa. Omaan kotiin muutto. Pehmolelut pakattaisiin laatikkoihin ja vietäisi vintille. Olisiko hän tyttö vai poika? Olisiko hän Milka vai Alena, Miska vai Alex? Vai kenties Jenni tai Miko? Olisiko hänellä minun vai isänsä silmät, entä hiukset? Hän olisi kaunis, haluaisiko hän soittaa jotakin tai tanssia? Uskoisiko hän Jumalaan? Kohtaisiko hän masennuksen kivut?

Sen tiedän, etten koskaan antaisi tapahtua mitään pahaa. Hän on minun enkelini. Minun kaunis lapseni.

Oon joutunut miettiin ihan hirveästi kaikkia asioita yksin kun ei oo ollut blogia missä jakaa ajatuksia ja kolmen postauksen jälkeenkin olo oli tosi helpottunut. Nyt on ollut ja tapahtunut niin paljon, että olen välillä miettinyt pientä muistilappua mihin kirjoittaa blogiin menevät asiat, mutta en muistanut toteuttaa sitä :D kuvat katosi siis edellisestä ( ja kaikista muistakin) postauksesta/postauksista ja koska en halua palailla enää 'vanhaan suolaan', en niitä kuvia enää uudelleen lataa.

Aloitan ensin ihan Kipan ja mun jutun meiningistä. Olin tavallaan valmistautunut hirveään hullunmyllyyn ja tunnepurkauksiin, mutta kaikki sujui hyvin. Juteltiin puhelimessa, käytiin ulkona kahvilla ja lopulta päädyttiin leffaankin. Päätettiin, että lapsen ei tarvi kestää meidän riitoja eikä meidänkään. Sovussa ollaan, Kipa asuu omassa asunnossaan ja minä omassani. Kaikki on meidän kantiltamme mainiosti.

Tulevaisuus näyttää kirkkaalta, Kipan äiti on luvannut auttaa taloudellisesti koska hän omistaa yrityksen, ja sanoi suoraan minulle, ettei siitä rahasta ole puutetta jos meidän lapsesta puhutaan ja ongelmia ilmenee, aina saa kuulemma pyytää rahaa. Minun vanhempani ovat tukena, vaikka äiti ensin säikähti eikä pitänyt ehkä ajatustani lapsen pitämisestä hyvänä. Aivan, tässä paljastuikin että uskallauduin kertomaan vanhemmilleni ja ystävilleni maha-asukista. Ystävät riemuitsivat ja ottivat uutisen hyvin.

Olen innoissani tästä, kaikki on mennyt niin hyvin. En ole varma, onko jotain mikä voisi enää mennä pieleen. Lapsi voi hyvin, sanoi lääkäri. Samoin äiti. Ohjeistuksia olen saanut ammattilaisilta kuin perheeltäkin, tukea on ympärilläni riittävästi ja enemmänkin.

Rakastan minun lastani. Rakastan häntä jo nyt enemmän kuin koskaan olen ketään rakastanut.

Nyt on pakko vuodattaa. Ihan kamala ikävä vanhaan parisuhteeseen, siis maha-asukin isän kainaloon. Meillä oli - kutsutaan nyt hänen vanhalla lempinimellään - Kipan kanssa ihan helvetin onnellista. Kipa ei oikeestaan selittänyt mulle kunnolla miksi halusi lopettaa suhteen, vaan suurpiirteisesti. Hän sanoi, ettei tunne enään sellaista vetoa minua kohtaan kuin ennen ja haluaa erota ystävänä. Ystävänä? Joo. Niinhän siinä aina käy. Kipa on tiedustellut ultrien ajat ja miten vauva voi ja miten menee, puhunut minulle kaksi kertaa. Jopas ollaan ystäviä. Ei, se ei enää onnistu. Ei koskaan.

Selailin vanhoja kuvia koneelta ja löysin ♥- kansion. Siellä oli kuvia Kipasta ja minusta. Kipan paras kaveri oli valokuvaaja ja muutama kuva oli hänen ottamiaan. Sama henkilö on ottanut minustakin pari todella hyvää kuvaa, voisin itseasiassa laittaa sellaisen tähän missä kasvot eivät kauheasti näy.

Minun ja Kipan kuvat huokuvat rakkautta ja muistan vieläkin miltä se tuntui. Kipa satutti minua, ja arvet jäävät hänestä minuun koko elämäkseni, sitä en voi kiistää.

 

"Love is what lasts even tho it ends." ~ Capidam © Jesse K.

Tässä tällainen missä kasvot eivät kauheasti näy.. Joskus minulla oli tuollaiset lisäkkeet, harmittaa kun ei ole enää.. © Jesse K.

 

Kipan ja minun rakkaus oli.. Oikeasti tulista. Todella romanttista, todella koskettavaa. Me olimme paljon yhdessä, juhlimme ja itkimme yhdessä. Kun toinen tarvitsi omaa rauhaa, toinen sai sitä. Kun toinen halusi puhua, toinen kuunteli. Se oli niin helppoa ja me ymmärsimme toisiamme kuin kynä ja paperi. Me rakastimme oikeasti. Kai on vaan myönnettävä, etten enää saa sitä takaisin. Ehkä löydän joskus jotain, mikä on edes Kipan rakkauden kaltaista? Ehkä..

"All these fairytales full of shit.."

Sain kommenteista intoa kirjoittaa heti uuden postauksen, tsemppaa tosi paljon kun huomaa, että joku lukee blogiani. Valvoin taas myöhään miettien, miten menettelen lapsen kanssa, millaisia tavaroita minun pitää ostaa, miten valmistaudun... Olen katsellut jo kärryjä ja kantokoppia netistä käytettyinä ja löytänyt muutamia hyviä vaihtoehtoja. Netistä löytyy paljon tosi kivoja ja laadukkaita tuotteita eikä tarvi lähteä täältä vähän syrjäisemmältä seudulta isompiin kaupunkeihin shoppailemaan tarpeita :-) ai niin, laitan tähän postaukseen pari kuvaa alkutilanteesta ja tilanteesta nyt. Nyt-tilannekuvassa maha ei näy kovin hyvin, mutta kyllä siellä maha on ;D

Minkälaisia/merkkisiä vaunuja, pinnasänkyjä ja vaatteita teillä on ollut, miten ne ovat kestäneet ja mikä on mielestänne laadukasta? En ole itse perehtynyt tällaisiin asioihin kertaakaan elämässäni, koska olen perheemme ainoa lapsi ja lastentarvikkeet ovat minulle melkeinpä hepreaa :D Kyllä minä tiedän perustarpeet enkä tarvikkeita vielä ole hankkimassa, mutta nyt kun on sellainen hetki että niistä innostuin niin mikäpä siinä, miksen tutkisi näitä nyt :)

Päätin perustaa blogin, miksi? Koska haluan purkaa ja kertoa tunteitani raskauden aikana. Haluan kertoa millaista se on, mitä tunnen ja miksi olen raskaana.

Seurustelin poikaystäväni kanssa 8 kuukautta ja 6 päivää. Kun olimme seurustelleet 8 kuukautta, kerroin raskaudestani. Olin silloin neljännellä viikolla. Raskaudesta kertominen tuntui siltä, kuin kivi olisi vierinyt pois sydämeltäni. Poikaystäväni suhtautui siihen alkuun tietenkin hämmästyen, mutta sitten iloisesti. Kuuden päivän kuluessa hänen mielensä muuttui ja erosimme, ihan sopuisasti, hän tietää että tunnen häntä kohtaan pettymystä ja jopa vihaa. Hän lupasi kuitenkin olla läsnä lapsen kasvamisessa ja auttaa taloudellisesti, jos haluan niin. Taloudellinen apu tulee tarpeeseen enemmän kuin uskottekaan, koska olen erittäin huonoissa väleissäni vanhempieni kanssa, eivätkä he auta vaikka rahaongelmat painavat mieltä. Ystävieni vanhemmat ovat tukena heille, minun vanhempani eivät minulle. En tiedä miten kertoa tästä heille, ehkä he saavat itse päätellä. Mutta sillä ei kai ole vielä kiire.

Raskaus ei siis ollut tahallinen. Käytimme poikaystäväni kanssa ehkäisyä, kondomi laitettiin paikalleen niinkuin ennenkin. Jokin meni vaan vikaan.

Abortti oli mielessäni siitä asti, kun sain selville olevani raskaana. Luin kuitenkin liikaa siitä vihasta, surusta ja ahdistuksesta ja kaikista niistä negatiivisista tunteita joita abortin jälkeen naiset itseensä kohdistavat, joten päätin, että lapsen synnyttäminen on minun vaihtoehtoni. En ole koskaan halunnut olla "teiniäiti". Halusin ensimmäisen lapsen kun olen päälle 20. Niin että olisin töissä ja kaikki olisi sinänsä hyvin. Tai jotain. En ole koskaan haaveillut suurperheestä, koirasta ja omakotitalosta järven rannalla. Haluan jotain sellaista, että vaikka rahatilanne pettäisi, olisi jotain minkä päälle laskeutua. Tiedän, että tämä saattaa johtaa minut kusisiin tilanteisiin varsinkin rahan kanssa, mutta uskon selviäväni. Olen päättäväinen ja vahva persoona. Ystäväni sanovat minulle, että olen johtajasielu enkä lannistu helposti. Toivon noiden  piirteiden säilyvän itsessäni.

Minulla on hyviä ystäviä joihin voin turvata. Pystyn luottamaan heihin. Heille aion kertoa heti, kun olen kerännyt hetken rohkeutta.